Kevään korvalla

"Kevään korva luulee jostain toivon palaavan..."
-Kaarle Viikate

Päivät pitenevät pitenemistään. Aurinko tekee yhä korkeampia kierroksiaan Myrskyluodon yllä. Rantakivien ympärillä näkyy jo sulaa. Jääkin on notkahtanut tuntuvasti alas päin.

Sitten eräänä päivänä se kuuluu. Varmin kevään merkki. Lokki. Metelöiden ne tulevat tarkastamaan pesäkiviään ja kesäkunnaitaan. Ei vielä jäädääkseen, mutta tihenevällä tahdilla ne palaavat, yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes jää sulaa, ja on aika aloittaa pesiminen. Mitä kauniimpi kevätpäivä, sitä varmemmin lokitkin ilmaantuvat reviirilleen tiedottamaan omasta olemassa olostaan ja erinomaisuudestaan. Mietin missä ne mahtaavat viettää yönsä ja lumituiskuiset päivät. Ehkä ne turjottaa kaupungissa, ja kaipaavat. Vähän niinkuin minäkin poissaollessani.

Hauskin (ja samalla kertaa ärsyttävin) lokeista on Roopertti, valtavan kokoinen harmaalokki. Se on näiden kivikkojen ja kallioiden ehdoton kuningas, ja hyvin tietoinen asemastaan. Muut lähipiirin lokit karttavat ihmisiä edes sen verran, että laittaavat pesänsä pieniin naapurisaariin, kareille ja mihin kivenkoloon nyt kukakin. Mutta Roopertille mikään pikkuinen karipahanen ei käy, hän pesii Myrskyluodolla. Ja suhtautuu meihin yliolkaisesti, varmaan tiedostaen, että hänen sukunsa on ollut täällä jo ennen meitä, joten tämä saari on oikeastaan hänen. Nöyrää poikaa ollaan vain silloin kun ruokaa on tarjolla. Eräänä kesäpäivänä Roopertti söi hetkeksi vartioimatta jääneestä kalasiivilästä juuri peratut kalat, ja istahti päälle päätteeksi vielä siivilään. Varmaan odottamaan lisää. Ainoa, jonka sopii komentaa häntä, on Roopertin muija. Kerran seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa, jossa Roopertti komennettiin hautomaan siksi aikaa, kun rouva lähti ruokailemaan. Heti kun silmä vältti, Roopertti yritti lähteä lätkimään, ja jättää munan vartiotta. Rouva vaan taitaa tuntea kumppaninsa metkut, ja kaarsi mielettömällä metakalla saaren takaa takaisin laittamaan ukkoan kuriin. Nauratti, kun Roopertti teki ilmassa täyskäännöksen, ja paineli takaisin pesälle, hyvinkin nöyränä sillä kertaa. Kirosi varsin mielessään, kun ei päässytkään muijan komentelun takia "jätkien kaa kaljalle"....

Totta kai Roopertti on yksi ensimmäisistä, jotka saapuuvat tiluksiaan tarkastamaan. Tärkeänä se patsastelee ja saapastelee jäällä ja saaren kalliopenkereillä. Huutaa ja mesoaa, että kaikki varmasti saavat tietoonsa, että tämä on hänen huudejaan. Kuullostaa siis jo hyvin kesäiseltä.

Seison pitkään hämärtyvässä kevätillassa kuuntelemassa. Koko järven tuntuu täyttävän hanhien toitotus, se kantaa voimakkaana yli jääkenttien, ja kaikuu pakkasillassa saarien kallionkupeista joka suuntaan. Ilma on suorastaan hengästyttävän täynnä kevättä. Ääni valtaa koko tienoon. Tuntuu, että vasta seurasin satojen hanhien taivallusta yli alhaalla roikkuvan syystaivaan. Silloin ne tulivat idästä, nyt suunta on vastainen. Täällä hanhet ei pesi, ovat kevään ja syksyn ohikulkijoita vain. Vielähän tuota on matkaa mentäväksi asti, jos vaikka Siperian perukoillekkin matkaavat. Yllättävän nopeasti huomaa taas talven menneen. Mitä enemmän sitä vuosi vuodelta opin rakastamaan, sitä joutuisammin talvipäivät taittuvat.

Silti kaipaan jo sulaa vettä ja lämpimiä päiviä. Näin iltahämärissä vielä jääpeitteen alla lepäävä vesi näyttää käsittämättömän samalta, kuin valkeiden alkukesän öiden tyynenä välkehtivä järven pinta. Pystyy hetken jo kuvittelemaan kesäyön ympärilleen. Vai liekö toivoa vain...

Talvi

Lumen ja jään valtakunnassa...

 Palaan Myrskyluodolle jäitä pitkin ensimmäisen kerran jo 9.1., vain 2 kuukautta edellisen käynnin jälkeen. Talvi on todellakin tullut vahvana ja varhain. Veli tosin ehtii käymään jo edellisten kunnon jäiden aikaan, ennen joulua moottorikelkalla.

Tulen hiihtäen, ja sydän tuntuu pakahtuvan riemustaan, kun luotoni tulee näkyviin kaartaessani toisen saaren takaa. Jäätä on jo reilut 35 cm, mutta lunta vain nimeksi, myrskytuulet ovat puhaltaneet saaret paljaiksi lumesta. Jäällä sentään vähän enemmän. Talvinen järviympäristö onkin pohjoistuulten, lumen ja jään, sekä hirvien, metsojen ja korppien valtakuntaa.

Jää näyttää tulleen kuin taikaiskusta, aallot vaikuttavat jääneen talven vangiksi sekunnissa, kesken vyörymisensä. Lainehtimaan ikuisesti aloilleen, jään alle.

Talvimetsä on mykistävän kaunis. Ja vaitonainen. Ensisilmäyksellä ympäristö vaikuttaa tyystin kuolleelta ja hiljaiselta. Mutta päivien edetessä pysähtyneisyys muuttaa muotoaan, avaa silmäni talvisen luonnon pienille ihmeille, ja joka päivä sattuu jotakin hauskaa. Harmittelen sitä, että kamera jäi kaupunkiin, olen pelkän puhelimen kameran varassa.


 Korppi on ensimmäinen elollinen, jonka näen. Kesällä niitä ei näy täällä juurikaan, mutta talven tullen ne ovat ottaneet tämän pysähtyneen maailman omakseen. Siivet äänekkäästi havisten se suorittaa ylilentojaan päivittäin.


 Eräänä päivänä seuraan vastasataneeseen lumeen ilmestyneitä hirven jälkiä kilometrikaupalla. Kuulen sen rymistelevän eräässä saaressa, jonka rantaan sen jälkiä seurasin, mutta sitten se pysähtyy paikalleen, enkä erota sitä puiden lomasta, vaikka kuinka tiirailen. Voin oikein tuntea sen tuijotuksen selässäni, kun lähden jatkamaan matkaa. Samalta tuntuu aika usein, kun liikun jäillä ja saarissa. Kenties silloin joku päiväunilla oleva pöllö raottaa laiskasti silmiään ja katselee punatakkista ulkoilijaa, ja jatkaa sitten uniaan.

Metso käy usein ruokailemassa ja pitämässä yöpuutaan luodollani. Jälkiä on saari täynnä, ja eräänä päivänä satumme viimein vastakkain. Käyskentelen kaikessa rauhassa mökin taakse, ja suuri ukkometso lähtee julmetulla ryminällä lentoon ihan vierestä. Kumpi lie säikähti toistaan enemmän. Seuraan sen lentoa naapurisaareen, mutta unohdan asian tyystin, kun itse kävelen samaiseen saareen noin tuntia myöhemmin. Sama näytelmä toistuu uudestaan, ja ihan yhtä säikäyttävänä. Metsokin varmaan miettii mielessään, että eihän tuolta saa rauhaa hetkeksikään...

Myös kettu on jättänyt helminauhamaisen jälkijononsa kulkemaan saaresta saareen. Yhtä uteliaana minäkin kierrän talvisaaria, ja satun usein samoille jäljille. Talvella on hyvä tutkailla saaria, joille kesäaikaan ei ole mitään asiaa. Kun lokit ja tiirat tulevat pitämään yhdyskuntiaan, olisi näille pikkusaarille tunkeutuminen kuin veren nokasta kaivamista. Yksi näistä tutkimuskohteista on nimeltään Ukonsaari, ja sieltä yritän etsiä merkkejä muinaisista palvontamenoista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Löydän jälkiä vain lokkilaumasta. Ukonsaaret ja -kivet on vanhastaan ollut Ukko-ylijumalan mukaan nimettyjä, välillä uhripaikkoinakin toimineita.
 
Seuraan mielenkiinnolla myös teerikukkojen touhuja. Niitä on kahdeksan yksilön lauma, ja ne ruokailevat lähisaarissa. Varmaan Myrskyluodollakin, silloin kun häiriötekijöitä, eli minua, ei ole.  Seuraan kuinka ne pyrähtelevät saaresta toiseen, istua jukottavat lyyrapyrstöt keikkuen tuntikausia koivujen latvustoissa syömässä. Välillä rauha rikkoutuu, ja tulee rähinää parhaista paloista. Lauma hajoaa, ja jotkin lähtevät kuin niskojaan nakellen omille teilleen. Välirikko tuli. Seuraavana päivänä kun näen lauman se on kuitenkin taas vanhalla kokoonpanolla kasassa, ja riidat on unohdettu. Vähän kuin Dingolla konsanaan. :D

Illat tulevat pimeinä ja varhain. Kuitenkin päivä päivältä aurinko sitkistelee aavistuksen pidempään horisontin yläpuolella. Ja täysikuun tullessa yölläkin on valoisaa, kuunvalo maalaa maiseman suorastaan maagiseksi. Iltaisin luen Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Hurmaavaa ajankuvaa 1800-luvun lopulta. Mietin millaista täällä on ollut silloin. Isossa naapurisaaressa on ennen ollut talo, kenties juuri tuolloin. Iida ja Aapeli siellä ovat pitäneet majaansa ja eläneet elämäänsä, aikalailla eristyksissä muista. Tosin silloin ero muihin maalaistaloihin ei saaristossakaan ole ollut niin suuri, kun sähköä ja juoksevaa vettä ei ollut vakiovarusteena mantereellakaan. Ei ihme että ennen ihmiset ovat olleet sitkeää tekoa ja hyvässä fyysisessä kunnossa, kun mikään ei tule automaattisesti ja helpolla. Tunteehan sen täällä omassakin selässään, kun lämmön eteen saa tehdä ja kantaa puita jatkuvasti, ja olla tulia sytyttelemässä. Jokainen vesipisara on kantosessaan, avantoakin saa olla olla nuijimassa auki vähän väliä. Normaaleihin elämän perusedellytyksiin kuluu näin huomaamatta tunteja päivässä, samoihin asioihin joihin kaupungissa ei kiinnitä mitään huomiota, kun valo, vesi ja lämpö tulevat nappia painamalla. Silti en hetkeäkään vaihtaisi pois.
 Mutta ihmeellisiä on ihmiskohtalot. Kenties muinoin, kun Aapeli on hakannut arkisissa toimissaan vesiavantoa tämän samaisen järven pintaan, on toisaalla juuri samalla hetkellä Sibeliuksen Janne istunut Wienissä kirjoittamassa rakastetulleen, että; "Minusta ei koskaan tule mitään. Monesti on tehnyt mieli antaa palttua koko säveltämiselle, ja ryhtyä kokopäiväiseksi idiootiksi, mihin minulla suuret taipumukset onkin." ja luonut samaan aikaan Kullervoaan.

 Ihmiselämän vaikutukset luontoon ovat yleensä miinusmerkkisiä, mutta Iidan ja Aapelin saaressa on havaittavissa myös päinvastaista. Saari on paljon vehreämpi ja lehtomaisempi kuin saaret täällä yleensä. Luonto on ottanut vallan ihmisen entisillä asuinsijoilla, ja muinoin muokattu maa on vastaanottavaisempaa kuin karut kivikkosaaret. Kasvusto on monimuotoisempaa, ja jopa jälkiä sata vuotta sitten hartaudella hoidetusta puutarhastakin on jäljellä, kun Iidan marjapensaita löytyy muiden pusikoiden lomasta. Rakennuksista on jäljellä enää muisto, emme ole löytäneet edes kivijalkaa.

Kun tammikuu kääntyy helmikuun puolelle, tuntuu auringon säteissä jo selvä aavistus keväästä. Kirkkaita ovat talvipäivät, mutta kylmiä. Jää paksunee paksunemistaan, ja kestää jo auton. Ja sitten traktorinkin. Veli auraa traktorilla tien saareen, ja kuljetamme luodollemme polttopuita, kesän kasvimaan pohjiksi vanhoja perunalaatikoita, rakennusaineksia ja muuta hyödyllistä, joiden kuljettaminen olisi paljon hankalampaa sulan veden aikaan. Polttopuut tulevatkin tarpeeseen, jotta pystyn jatkamaan saarielämääni. Joutuisimme hakkaamaan saaren paljaaksi, jos aikoisimme pärjätä pitkät talvioleskelut vain täältä hakatuilla puilla. 

Olen onnellinen ympäröivästä pimeydestä ja hiljaisuudesta. Vaikka mantereella ollessani liikun paljon lähiluonnossa ja välillä etäämmälläkin, se on silti erilaista. Kun pysähtyy, niin ääniä kuuluu väistämättä jostakin. Koiran haukut, valtatien kohinat ja moottorikelkkareitin hurinat. Ylipäätään se, että ihminen on lähellä. Silti lähiluonnossa liikkuminen on tyhjää parempi, varsinkin jos ei pysähtymällä pysähdy kuuntelemaan. Jos olen ollut useamman päivän poissa metsästä, alkaa selittämättömästi hermostuttamaan. Ärsyttää. Äänet ja valot ahdistaa. Lopulta metsään lähteminenkin tuntuu nihkeältä. Ja sitten kun kuitenkin saa itsensä lähtemään, elämä alkaa hymyillä noin viisi minuuttia lähtemisen jälkeen. Mieli tyyntyy ja sielu rauhoittuu.Ajatukset selkiytyvät, ja luopuvat jonninjoutavasta painolastistaan.
  Toki tänne saarellekkin kantautuu välillä ääniä, kun ihmiset liikkuvat jäällä autoilla ja kelkoilla, kesällä veneillä. Metsästyskoiran haukkua ja mantereella käynnissä olevan metsähakkuun ääniä. Mutta ne ovat vain ohikiitäviä hetkiä, ei sitä jatkuvaa taustakohinaa, joka pienenkin taajama-alueen tuntumassa on aina läsnä.
 Täällä erämaan äärellä on jatkuvasti läsnä se rauha, jonka luonnossa liikkumisesta saa.