Kevään korvalla

"Kevään korva luulee jostain toivon palaavan..."
-Kaarle Viikate

Päivät pitenevät pitenemistään. Aurinko tekee yhä korkeampia kierroksiaan Myrskyluodon yllä. Rantakivien ympärillä näkyy jo sulaa. Jääkin on notkahtanut tuntuvasti alas päin.

Sitten eräänä päivänä se kuuluu. Varmin kevään merkki. Lokki. Metelöiden ne tulevat tarkastamaan pesäkiviään ja kesäkunnaitaan. Ei vielä jäädääkseen, mutta tihenevällä tahdilla ne palaavat, yhä uudelleen ja uudelleen. Kunnes jää sulaa, ja on aika aloittaa pesiminen. Mitä kauniimpi kevätpäivä, sitä varmemmin lokitkin ilmaantuvat reviirilleen tiedottamaan omasta olemassa olostaan ja erinomaisuudestaan. Mietin missä ne mahtaavat viettää yönsä ja lumituiskuiset päivät. Ehkä ne turjottaa kaupungissa, ja kaipaavat. Vähän niinkuin minäkin poissaollessani.

Hauskin (ja samalla kertaa ärsyttävin) lokeista on Roopertti, valtavan kokoinen harmaalokki. Se on näiden kivikkojen ja kallioiden ehdoton kuningas, ja hyvin tietoinen asemastaan. Muut lähipiirin lokit karttavat ihmisiä edes sen verran, että laittaavat pesänsä pieniin naapurisaariin, kareille ja mihin kivenkoloon nyt kukakin. Mutta Roopertille mikään pikkuinen karipahanen ei käy, hän pesii Myrskyluodolla. Ja suhtautuu meihin yliolkaisesti, varmaan tiedostaen, että hänen sukunsa on ollut täällä jo ennen meitä, joten tämä saari on oikeastaan hänen. Nöyrää poikaa ollaan vain silloin kun ruokaa on tarjolla. Eräänä kesäpäivänä Roopertti söi hetkeksi vartioimatta jääneestä kalasiivilästä juuri peratut kalat, ja istahti päälle päätteeksi vielä siivilään. Varmaan odottamaan lisää. Ainoa, jonka sopii komentaa häntä, on Roopertin muija. Kerran seurasimme mielenkiinnolla tapahtumaa, jossa Roopertti komennettiin hautomaan siksi aikaa, kun rouva lähti ruokailemaan. Heti kun silmä vältti, Roopertti yritti lähteä lätkimään, ja jättää munan vartiotta. Rouva vaan taitaa tuntea kumppaninsa metkut, ja kaarsi mielettömällä metakalla saaren takaa takaisin laittamaan ukkoan kuriin. Nauratti, kun Roopertti teki ilmassa täyskäännöksen, ja paineli takaisin pesälle, hyvinkin nöyränä sillä kertaa. Kirosi varsin mielessään, kun ei päässytkään muijan komentelun takia "jätkien kaa kaljalle"....

Totta kai Roopertti on yksi ensimmäisistä, jotka saapuuvat tiluksiaan tarkastamaan. Tärkeänä se patsastelee ja saapastelee jäällä ja saaren kalliopenkereillä. Huutaa ja mesoaa, että kaikki varmasti saavat tietoonsa, että tämä on hänen huudejaan. Kuullostaa siis jo hyvin kesäiseltä.

Seison pitkään hämärtyvässä kevätillassa kuuntelemassa. Koko järven tuntuu täyttävän hanhien toitotus, se kantaa voimakkaana yli jääkenttien, ja kaikuu pakkasillassa saarien kallionkupeista joka suuntaan. Ilma on suorastaan hengästyttävän täynnä kevättä. Ääni valtaa koko tienoon. Tuntuu, että vasta seurasin satojen hanhien taivallusta yli alhaalla roikkuvan syystaivaan. Silloin ne tulivat idästä, nyt suunta on vastainen. Täällä hanhet ei pesi, ovat kevään ja syksyn ohikulkijoita vain. Vielähän tuota on matkaa mentäväksi asti, jos vaikka Siperian perukoillekkin matkaavat. Yllättävän nopeasti huomaa taas talven menneen. Mitä enemmän sitä vuosi vuodelta opin rakastamaan, sitä joutuisammin talvipäivät taittuvat.

Silti kaipaan jo sulaa vettä ja lämpimiä päiviä. Näin iltahämärissä vielä jääpeitteen alla lepäävä vesi näyttää käsittämättömän samalta, kuin valkeiden alkukesän öiden tyynenä välkehtivä järven pinta. Pystyy hetken jo kuvittelemaan kesäyön ympärilleen. Vai liekö toivoa vain...