Myrskyluodon marraskuu

"Kesä oli äkkiä niin etäällä, kuin sitä ei ikinä olisi ollutkaan."

- Tove Jansson

Talvi tulee tänä vuonna varhain. Siihen on vaikea suhtautua. Toisaalta odotan talvea innoissani, mutta samaan aikaan sieluun koskee, kun lähtö lähenee. Olen laskenut paljon sen varaan, että pystyn asustelemaan saaressa pitkälle joulukuulle asti, kuten muutamana edellisenä vuonna olisi ollut mahdollista. Haaveeksi se näyttää jäävän...

Marraskuun aamut ovat kuitenkin suorastaan maagisia. Ikinä ei oikein tiedä mitä odottaa herätessään. On kuulaita pakkasaamuja, jolloin hengitys höyryää kilpaa järven kanssa. Ne tekevät ihmisen onnelliseksi. 

Joinakin aamuina taas on niin tiheä sumu, että sen tietää olevan yhtä tiheänä päällä koko päivän. Sumulla on jotenkin sama vaikutus kuin myrskyllä, maailma tiivistyy pienemmäksi. Näkökenttä on niin pieni, että tulee kiinnitettyä huomionsa vain pieniin ihmeellisiin yksityiskohtiin. Yhdessä kastehelmessäkin riittää ihmeteltävää. Eräänä aamuna eksyn moottoriveneellä sumussa, kun lähden harhailemaan kohti manteretta. Olin aivan vakuuttunut, että ajan suoraan, mutta kampean silti liikaa vasemmalle. Niin ihminen kuulema tekee näkyvyyden ollessa jollain lailla hämääntynyt. Katsopa vaikka jälkiäsi lumisella jäällä kävellessä. :) Onneksi olen kuitenkin tutulla reitillä, ja osaan järkeillä tieni takaisin oikealle väylälle. Täällä saariston sokkeloissa olisi kyllä helppo eksyä, jos vieraammille vesille ajautuisi. Kaikki rannat ovat ihan yhtä kivikkoisia ja saaret yhtä karuja. Iskee kuitenkin jotenkin paniikki kun ei näe puolta metriä pidemmälle. Palaan saareen. Eihän tässä niin kiirettä mihinkään ollutkaan....

Ja sitten eräänä aamuna se vihdoin on maassa. Ensilumi. Jo jonkin aikaa on lupaillut sen suuntaista. Mantereella on ehtinyt sataa lumen kunnolla maahan asti jo parikin kertaa. Täällä järven vaikutus on niin suuri, että joinakin aamuina vain laitureilla on ollut hieman lunta. Kuin koristeeksi. Sitten jo katoillakin. Ja lopulta se sitten saapuu. Ensilumi tekee minut yhtäaikaisesti sekä mykistävän onnelliseksi että surulliseksi. Koko maailma hiljenee lumen myötä. 

Olen keväällä päättänyt olla täällä ensilumiin saakka. Tuo jo aiemmin mainittu suvun patriarkka ei ole aikanaan tehnyt kalastusmajaansa talviasuttavaksi, ja muutostöitä odotellessa joudun lähtemään rospuuton ja kovimpien pakkasten ajaksi pakosalle. Kylmä täällä kieltämättä alkaa ollakkin, kun aamuisin tuvassa on järestään noin 4 astetta lämmintä herätyksen aikaan. Kunnon makuupussi tulee todelliseen tarpeeseen. 

Tuntuu että koko sielu särkyy, kun lopulta marraskuun puolenvälin maita viimeisen kerran lähden. Seuraavalla viikolla järvi jäätyy ensimmäisen kerran umpeen. Toivon pakkassäiden jatkuvan, jotta pääsen pian jäitä myöten edes käymään. Talvi tuntuu kuitenkin tulevan yhtä keikkuen kuin kevät konsanaan. 

Kulku evätty, ainakin toistaiseksi. Minä olen mantereella ja Myrskyluoto tuolla jossain...

Hetken kaipaan omaa kotiani, johon olisin talven tullen voinut palata. Mutta vain hetken, ja se kaipuu on pientä verrattuna siihen kuinka kaipaan Myrskyluodolle. En suostu katumaan ratkaisujani, ja päätän iloita asioista joita pystyn nyt tekemään. Heitän repun selkään ja painun maailmalle. Suunnittelen uusia matkoja. Olen onnellinen talven ekasta hiihtolenkistä, sekä siitä että joulukuun ensimmäisenä päivänä on jo niin paljon lunta, että voin harhailla pitkin metsiä suksineni. Vaikka samainen lumi ajoikin minut liian varhain pois saaresta. Nyt on aikaa myös säilöä karpalosoiden ja metsien mättäiden saaliit, ja keitänkin hurjat määrät hilloa, hyytelöä, pikkelsiä.... Kyllä talvikin on ihana. ♡

"Talvi se viimein perille löysi, tallaamaan tuttuja tienoita kai..."

"Ruttuvaari otti heti pikkelsipurkin käteensä ja alkoi popsia. Hänestä pikkelsi ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta hän söi sitä uhallakin.

Hetken päästä Mymmeli sanoi:

- Sinun vatsasi ei kestä pikkelsiä. Halkeat vielä ja kuolet heti paikalla.

- Ei lomalla kuole, Ruttuvaari sanoi iloisesti. - Mitäs tuolla soppakulhossa on....?"

- Tove Jansson, Muumilaakson marraskuu

Karpalosoilla

Minä rakastan syyssuota. Jo pelkästään sen tuoksukin on huumaava ja villi; suopursu, muta ja menneen kesän kuolema.

Lisäksi se on ainakin minulle äärimmäisen terapeuttinen paikka. Suolla karpaloiden perässä tarpoessa mieli saa kulkea omia polkujaan. Maailmasta tulee jotenkin pienempi, kun huomaa yht´äkkiä olleensa kolme tuntia noin 5x5 m kokoisella alueella, vaikka se pieni pläntti on tuntunut hetkellisesti koko maailmalta, kun on niin keskittynyt oloonsa juuri siinä hetkessä.

Tuolla on karpalo. Ja tuolla. Tuolla... Kun keskittyy karpaloiden välillä haastavaankin bongailuun sammalmättäiltä, mielellä on aikaa kulkea omia hitaita reittejään. Ylipäätään aika syyssuolla on jotenkin pysähtynyttä.

"Olen niin pieni että vältyin kurjenkin nokalta." ♥

Tänään ajattelin sellaista asiaa, että "Kuka minä olen?" on varmasti yksi maailman pelottavimmista kysymyksistä. Ehkä myös vaikein. Ja siksi henkilökohtaisella tasolla myös kaikista tärkein. Maailma olisi aivan varmasti parempi paikka, jos ihmiset kysyisivät "Kuka minä olen?" sen ainaisen "Mitä MINÄ haluan?"-hokeman sijaan. MINÄ HALUAN vuoden kestävän 700 € puhelimen, lentokoneen, uudet lakanat, kengät, ilmalämpöpumpun, kuuden huoneen kämpän kaksion sijaan että mahtuu enemmän tavaraa, just tuon miehen/naisen, auton, treffeille, omakotitalon, lihakset, rajat kiinni, pääomatuloja kaatamalla metsän, olla laiha, Ukrainan, valtaa, rahaa,  maailman herruuden.....jne. Lista on aivan loputon. Ja maapallo hukkuu tähän kaikkeen. Ihmisen oma sielu varsinkin. Miten ihminen voi olla kokonainen, jos sielusta on jaettu pienikin pala kaikkeen mitä hän niin kovin haluaa/omistaa?

Totta kai noista kahdesta "Mitä minä haluan?" on helpompi tapa täyttää aivojaan. Mutta se on hyödytön, jopa vahingollinen, niin kauan kun vastaus siihen toiseen puuttuu. Totta kai "Mitä minä haluan?" on tärkeäkin jossain asioissa, kuten kumppanin valinnassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa, mutta juurikin hyödytön niin kauan, kun et tunne itseäsi. Kuinka kummassakaan valinnassa voi onnistua, ennen kuin olet käsitellyt "Kuka minä olen?"

Tuntuu että tuon "Mitä minä haluan?" voimin sitä paitsi kartetaan "Kuka minä olen?"-kysymystä. Täytetään koko elämä puuhalla, projekteilla, omaisuudella, draamalla ja tavaralla, ettei vain olisi aikaa ja hiljaisuutta olla yksin omien ajatuksiensa ja oman itsensä kanssa.

Karpalosoilla sitä ainakin on. Aikaa, tilaa, ja hiljaisuutta. Karpalosoilla on niin pysähtynyttä, että sielukin ehtii taas kyytiin. :)

Harvinainen vieras

Hassua, sen että ehdin julkaista aiemman blogitekstin, jossa harmittelin sitä, kuinka vähän lintuja on näin talven kynnyksellä enää seurana, niin pihapiiriin pyrähti harvinainen vieras. Peräti niin harvinainen, että näin vieraan ensimmäistä kertaa näillä nurkilla, vaikka olen samoillut näitä saaria yli 20 vuotta. Ja ensimmäistä kertaa ylipäätäänkin. Äänen olen kyllä täällä aiemminkin kuullut, nakutus voi kantaa kilometrien matkan yli.

Palokärki.

Ei sillä että palokärki niin harvinainen ylipäätään olisi, elinvoimainen kanta Suomessa kuuluu olevan. Mutta minulle harvinainen, kun ei tavallisesti naapurustoon kuulu. Liekö ollut ruuanetsintä-vaelluksella tai nuori yksilö itselleen reviiriä etsimässä. Ja hieno näky palokärki onkin.

Sieltä hän pyrhälsi, naapurisaaresta täydellä touhulla. Aaltoilevasti lentäen ja huudellen kantavalla äänellä tullessaan. Havahduin kummalliseen ääneen, kun olin juuri keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, josta olin kaksi minuuttia aiemmin kirjoittanut. Nauratti ihan, kuinka nappiajoitus palokärkirouvalla olikaan. Sillä rouvaksi linnun diagnosoin, päälaki kun ei ollut punainen. Lähdeteoksena jouduin tosin käyttämään vielä sitä Zootakin vanhempaa opusta, Linnut värikuvina vuodelta 1953.

Iso lintu. Olin ajatellut mielessäni palokärjen noin käpytikan kokoiseksi, mutta lähempänä varistahan tuo taitaisi olla. Liekö joku poikkeuksellisen suuri yksilö, varmaan puolimetriä päälaelta pyrstöön. Lennähteli puusta toiseen, kuullosteli, ja vaihtoi seuraavaan puuhuun. Meidän puut on ilmeisesti hyväkuntoisia, kun ei mitään nokankoputettavaa löytynyt. Seurailin varmaan 10 minuuttia palokärjen puuhia, mutta juuri kun lähdin hiipimään kohti kameraa, palokärki päätti vaihtaa saarta. Niin aina. Huutaen lähti kohti pohjoista. Eli pitäisi olla poutaa tiedossa? Se olisikin ihan tervetullut enne, kovin on ollut harmaata ja sumuista päiväkausia. "Jos palokärki lentää etelään, tietää se sadetta. Jos pohjoiseen, niin poutaa."

Toisaalta palokärjen vierailu pihapiirissä voi kansantarinoiden mukaan olla myös huono enne, ja tietää kuolemaa. Varsinkin jos palokärki olisi intoutunut hakkaamaan tuvan hirsiä. Takaseinän toksutus tiesi isännän kuolemaa, sivuseinän emännän. Ja julkisivun hakkaaminen heikkoa tulevaisuutta kaikille. Ehkäpä nykytietojen varassa voikin tulkita palokärjen seinän naksutuksen huonoksi enteeksi, merkiksi siitä että hirret on hapristuneet ja pitävät sisällään jotain palokärjelle mieluista syötävää. :)
Mutta helppoa on kyllä ymmärtää vanhan kansan kammo, kyllä puusta toiseen lentelevä ja siellä ympäriinsä kuikuileva hiilenmusta otus ehkä aikalailla voi kuoleman lähettiläältä näyttääkin. Mutta hieno kohtaaminen joka tapauksessa.

Paremman puutteessa laitettakoon kuva palokärjestä siitä vuoden 1953 Linnut värikuvina-kirjasta. :) 

Kurki

Myrskyluodon ilot ovat kenties pieniä, mutta sitäkin aidompia. Tänä kesänä suunnatonta iloa tuotti kurkipariskunta, joka muutti hieman kauempana sijainneelta Kurkisuolta naapurisaareen. Ja saivat ainakin kaksi poikasta. Olen siis nähnyt tänä vuonna kurkia, lemppareitani, enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Suurta ihastusta on aiheuttanut näyttävät ylilennot ja selvästi veden yli kaikuva "krouksutus" ja huutelu.

 Olen myös nähnyt kurjen lähempää kuin ikinä ennen. Se tapahtui toissaviikolla, kun porhalsin moottoriveneellä ko. saareen katsastamaan vieläkö kanttarellejä löytyisi. (Löytyi. :)) En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän, rantaviivalla käyskentelevä kurki, vai niemennokan takaa kaartava veneilijä. Kurki painui jalka"miehenä" pusikkoon ja minä sammutin häkellyksissäni vahingossa veneen moottorin. Mutta aika lähekkäin kuitenkin satuttiin, olisiko välimatkaa ollut noin 10 metriä. On se kyllä iso lintu. Jännä miten myöhään meidän kurjet täällä kotikonnuillaan vielä asustelee, luulisi että olisivat jo laumautuneet tulevaa muuttomatkaa varten. Vaan sieltä heiän huutelunsa vielä raikaa, varmaan yhtä erakoita kuin me naapuritkin....

Meidän lintukirja ei ehkä ole ihan tuoreimmasta päästä, järkälemäinen Zoo vuodelta 1977. Mutta tiiviisti sitä täällä luetaan. Kurkien muutosta kerrotaan hauskaa; ainakin muinoin kurkien muuttoa on seurattu tiiviisti myös lentoturvallisuuden vuoksi. Kurjet muuttavat niin korkealla, että muuttoliikkeistä on oltava selvillä, jotta kolareilta vältyttäisiin. Tuntuu jotenkin mukavalta ajatella, että edes joku asia menee yli ihmisen "minä ensin"-pakkomielteen ja luonnon luontainen kulku otetaan huomioon. Tai on mennyt ja on otettu ainakin joskus seitkyt-luvulla....

Mutta pian varmaan vaikenee myös täällä kurkien huutelu. Hiljaista alkaa olla muutenkin, kun kalasääsket, lokit, tiirat ja myös mahdottoman pullukka västäräkki ovat lähteneet. Kuikat vielä huutelee hämärissä illoissa, ja talitintit touhuaavat vimmatusti syystouhujaan. Niillä jotenkin kajahtaa päässä syksyisin. :D

Kurjenjälkiä hiekalla...

"Kauan katselin usvaista rantaa
 Sun siipesi kauas kantaa.
 Minä maahan vangiksi jäin...
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sinitaivaalla korkeuksissa
 Sinun laulusi vapaana soi.
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sama kaipuu mun kaupungista
 Tänne korpien kätköön toi..."
- Kurki, Vexi Salmi

Myrsky

Myrsky vaikuttaa Myrskyluodon elämään lopulta hyvin vähän. Tämä ikiaikainen pikkusaari loputtoman vanhoine käkkyrämäntyineen on kasvanut ja vahvistunut tuhansien myrskytuulien puhaltaessa. Puut ovat kestäneet pahempaakin, veneet keinuvat laitureissaan tuplaköysillä varmistettuna, ja sähkö tulee aurinkokennosta tuulista välittämättä. Se vähä mitä täällä tarvitaan.

Täällä myrsky tuntuu turvallisemmalta kuin missään muualla. Kauniilta ja lohdulliselta. Nytkin tuulet raivoavat uskomattomalla voimalla, elokuun viimeisenä viikonloppuna, venetsialaisten ja muinaistulien yön kunniaksi kenties. Uutisissa toitotetaan Rauli-myrskystä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan järvien selillä parhaimmillaan 25 m/s. Minun mieleni sen sijaan vaikenee ja rauhoittuu. Mitä kovemmin tuuli huutaa, sitä hiljaisemmaksi käy mieleni. Mitä kovemmin myrskyävä vesi pauhaa, sitä levollisemmalta tuntuu.

Myrsky ajaa kiireet pois. Koska mihinkään ei kuitenkaan pysty lähtemään, on sama vain olla. Tässä ja nyt. Kaikenlaiset turhat huolet pyyhkiytyvät tuulen mukana pois. Elämä keskittyy vain pikkuasioihin, kuten siihen että kestääkö veneen köysi. Tiivistyy tassutteluksi tuvan ja rannan väliä. Suurin myrskyvahinko oli, kun toinen veneen lepareista irtosi ja lähti laineiden matkaan.  Senkin tuuli ystävällisesti ohjasi tämän saaren rantaan, kallionkoloon keikkumaan, josta se oli helppo pelastaa. Korpipaatsamasta, miun lempparista, katkesi suurin oksa. Aika pieniä on myrskysään murheet siis.

 Myrskyssä sitä on jotenkin enemmän läsnä kuin kuin koskaan. Enemmän elossa.

-J