Harvinainen vieras

Hassua, sen että ehdin julkaista aiemman blogitekstin, jossa harmittelin sitä, kuinka vähän lintuja on näin talven kynnyksellä enää seurana, niin pihapiiriin pyrähti harvinainen vieras. Peräti niin harvinainen, että näin vieraan ensimmäistä kertaa näillä nurkilla, vaikka olen samoillut näitä saaria yli 20 vuotta. Ja ensimmäistä kertaa ylipäätäänkin. Äänen olen kyllä täällä aiemminkin kuullut, nakutus voi kantaa kilometrien matkan yli.

Palokärki.

Ei sillä että palokärki niin harvinainen ylipäätään olisi, elinvoimainen kanta Suomessa kuuluu olevan. Mutta minulle harvinainen, kun ei tavallisesti naapurustoon kuulu. Liekö ollut ruuanetsintä-vaelluksella tai nuori yksilö itselleen reviiriä etsimässä. Ja hieno näky palokärki onkin.

Sieltä hän pyrhälsi, naapurisaaresta täydellä touhulla. Aaltoilevasti lentäen ja huudellen kantavalla äänellä tullessaan. Havahduin kummalliseen ääneen, kun olin juuri keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, josta olin kaksi minuuttia aiemmin kirjoittanut. Nauratti ihan, kuinka nappiajoitus palokärkirouvalla olikaan. Sillä rouvaksi linnun diagnosoin, päälaki kun ei ollut punainen. Lähdeteoksena jouduin tosin käyttämään vielä sitä Zootakin vanhempaa opusta, Linnut värikuvina vuodelta 1953.

Iso lintu. Olin ajatellut mielessäni palokärjen noin käpytikan kokoiseksi, mutta lähempänä varistahan tuo taitaisi olla. Liekö joku poikkeuksellisen suuri yksilö, varmaan puolimetriä päälaelta pyrstöön. Lennähteli puusta toiseen, kuullosteli, ja vaihtoi seuraavaan puuhuun. Meidän puut on ilmeisesti hyväkuntoisia, kun ei mitään nokankoputettavaa löytynyt. Seurailin varmaan 10 minuuttia palokärjen puuhia, mutta juuri kun lähdin hiipimään kohti kameraa, palokärki päätti vaihtaa saarta. Niin aina. Huutaen lähti kohti pohjoista. Eli pitäisi olla poutaa tiedossa? Se olisikin ihan tervetullut enne, kovin on ollut harmaata ja sumuista päiväkausia. "Jos palokärki lentää etelään, tietää se sadetta. Jos pohjoiseen, niin poutaa."

Toisaalta palokärjen vierailu pihapiirissä voi kansantarinoiden mukaan olla myös huono enne, ja tietää kuolemaa. Varsinkin jos palokärki olisi intoutunut hakkaamaan tuvan hirsiä. Takaseinän toksutus tiesi isännän kuolemaa, sivuseinän emännän. Ja julkisivun hakkaaminen heikkoa tulevaisuutta kaikille. Ehkäpä nykytietojen varassa voikin tulkita palokärjen seinän naksutuksen huonoksi enteeksi, merkiksi siitä että hirret on hapristuneet ja pitävät sisällään jotain palokärjelle mieluista syötävää. :)
Mutta helppoa on kyllä ymmärtää vanhan kansan kammo, kyllä puusta toiseen lentelevä ja siellä ympäriinsä kuikuileva hiilenmusta otus ehkä aikalailla voi kuoleman lähettiläältä näyttääkin. Mutta hieno kohtaaminen joka tapauksessa.

Paremman puutteessa laitettakoon kuva palokärjestä siitä vuoden 1953 Linnut värikuvina-kirjasta. :) 

Kurki

Myrskyluodon ilot ovat kenties pieniä, mutta sitäkin aidompia. Tänä kesänä suunnatonta iloa tuotti kurkipariskunta, joka muutti hieman kauempana sijainneelta Kurkisuolta naapurisaareen. Ja saivat ainakin kaksi poikasta. Olen siis nähnyt tänä vuonna kurkia, lemppareitani, enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Suurta ihastusta on aiheuttanut näyttävät ylilennot ja selvästi veden yli kaikuva "krouksutus" ja huutelu.

 Olen myös nähnyt kurjen lähempää kuin ikinä ennen. Se tapahtui toissaviikolla, kun porhalsin moottoriveneellä ko. saareen katsastamaan vieläkö kanttarellejä löytyisi. (Löytyi. :)) En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän, rantaviivalla käyskentelevä kurki, vai niemennokan takaa kaartava veneilijä. Kurki painui jalka"miehenä" pusikkoon ja minä sammutin häkellyksissäni vahingossa veneen moottorin. Mutta aika lähekkäin kuitenkin satuttiin, olisiko välimatkaa ollut noin 10 metriä. On se kyllä iso lintu. Jännä miten myöhään meidän kurjet täällä kotikonnuillaan vielä asustelee, luulisi että olisivat jo laumautuneet tulevaa muuttomatkaa varten. Vaan sieltä heiän huutelunsa vielä raikaa, varmaan yhtä erakoita kuin me naapuritkin....

Meidän lintukirja ei ehkä ole ihan tuoreimmasta päästä, järkälemäinen Zoo vuodelta 1977. Mutta tiiviisti sitä täällä luetaan. Kurkien muutosta kerrotaan hauskaa; ainakin muinoin kurkien muuttoa on seurattu tiiviisti myös lentoturvallisuuden vuoksi. Kurjet muuttavat niin korkealla, että muuttoliikkeistä on oltava selvillä, jotta kolareilta vältyttäisiin. Tuntuu jotenkin mukavalta ajatella, että edes joku asia menee yli ihmisen "minä ensin"-pakkomielteen ja luonnon luontainen kulku otetaan huomioon. Tai on mennyt ja on otettu ainakin joskus seitkyt-luvulla....

Mutta pian varmaan vaikenee myös täällä kurkien huutelu. Hiljaista alkaa olla muutenkin, kun kalasääsket, lokit, tiirat ja myös mahdottoman pullukka västäräkki ovat lähteneet. Kuikat vielä huutelee hämärissä illoissa, ja talitintit touhuaavat vimmatusti syystouhujaan. Niillä jotenkin kajahtaa päässä syksyisin. :D

Kurjenjälkiä hiekalla...

"Kauan katselin usvaista rantaa
 Sun siipesi kauas kantaa.
 Minä maahan vangiksi jäin...
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sinitaivaalla korkeuksissa
 Sinun laulusi vapaana soi.
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sama kaipuu mun kaupungista
 Tänne korpien kätköön toi..."
- Kurki, Vexi Salmi