lauantai 27. elokuuta 2016

Myrsky







Myrsky vaikuttaa Myrskyluodon elämään lopulta hyvin vähän. Tämä ikiaikainen pikkusaari loputtoman vanhoine käkkyrämäntyineen on kasvanut ja vahvistunut tuhansien myrskytuulien puhaltaessa. Puut ovat kestäneet pahempaakin, veneet keinuvat laitureissaan tuplaköysillä varmistettuna, ja sähkö tulee aurinkokennosta tuulista välittämättä. Se vähä mitä täällä tarvitaan.








Täällä myrsky tuntuu turvallisemmalta kuin missään muualla. Kauniilta ja lohdulliselta. Nytkin tuulet raivoavat uskomattomalla voimalla, elokuun viimeisenä viikonloppuna, venetsialaisten ja muinaistulien yön kunniaksi kenties. Uutisissa toitotetaan Rauli-myrskystä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan järvien selillä parhaimmillaan 25 m/s. Minun mieleni sen sijaan vaikenee ja rauhoittuu. Mitä kovemmin tuuli huutaa, sitä hiljaisemmaksi käy mieleni. Mitä kovemmin myrskyävä vesi pauhaa, sitä levollisemmalta tuntuu.







Myrsky ajaa kiireet pois. Koska mihinkään ei kuitenkaan pysty lähtemään, on sama vain olla. Tässä ja nyt. Kaikenlaiset turhat huolet pyyhkiytyvät tuulen mukana pois. Elämä keskittyy vain pikkuasioihin, kuten siihen että kestääkö veneen köysi. Tiivistyy tassutteluksi tuvan ja rannan väliä. Suurin myrskyvahinko oli, kun toinen veneen lepareista irtosi ja lähti laineiden matkaan.  Senkin tuuli ystävällisesti ohjasi tämän saaren rantaan, kallionkoloon keikkumaan, josta se oli helppo pelastaa. Korpipaatsamasta, miun lempparista, katkesi suurin oksa. Aika pieniä on myrskysään murheet siis.








 Myrskyssä sitä on jotenkin enemmän läsnä kuin kuin koskaan. Enemmän elossa.

-J


maanantai 8. elokuuta 2016

Myrskyluoto

Näkymiä "makuuhuoneen" ts. aitan ikkunasta.

Saari, jota Myrskyluodoksi kutsutaan, sijaitsee yhden Sisä-Savon suurimman järven selällä. Tuulet pääsevät puhaltamaan selkiä pitkin niin etelästä kuin pohjoisesta, siitäpä nimityskin. Meillä tuulee lähes aina. Silloin harvoin kun on tyyntä, on vaikea edes tunnistaa maisemaa omakseen.

Mökki on vanha. Kalastusmaja suvun patriarkan mukaan. Jostain tuntemattomasta oikusta hän päätti valita juuri tämän tuulisen pikkusaaren vapaa-aikaansa varten. Siitä on nyt 50 vuotta ja useampi sukupolvi on saanut tuosta oikusta iloita.
 Ei juoksevaa vettä. Sähköä auringon niin salliessa. Vaikka mielestäni aurinkoenergia onkin ainoa järjellinen energian tuottamismuoto. Matkaa mantereelta veneellä on nelisen kilometriä. Ja talvella jalan/suksella/potkurilla/moottorikelkalla. Lähimmälle pikkukylälle ja kauppaan matkaa kertyy vajaa parisenkymmentä kilometriä taaksepäin. Eteenpäin aukeaa erämaa.

Täällä minä olen onnellinen.


Yleensä tulee kuvattua tyyniä iltoja ja auringonlaskuja. Tämä on kuitenkin totuus useimmiten. :D

Saari on aika pieni, vajaan hehtaarin kokoinen. Karu ja kaunis. Kivikkoinen ja mäntyinen, kuten suurin osa Savon saarista ruukaa olla. Lähimpiä naapureita on lokit ja tiirat kivikkoyhdyskunnissaan, kalasääkset puunlatvuksissaan läheisissä pikkusaarissa, majavat suojaisissa lahdissa ja miun lempparit; kurjet isomman naapurisaaren soilla. Niiden meille asti kantautuva huuto tuntuu pakahduttavan sydämen.

Myrskyluodon juhannus; "Kultanauhoja kimppu on vailla,
Kukkakauppani niitty on vain.
Itse kasvoin mä kukkien lailla,
Noita niittyjä kulkiessain.
Siksi kimppuni kukkaset vain
Suuren Tarhurin tarhasta hain."


Myrskyluodon valot; Kynttilät ja kuutamo. ♡

"Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi, 'veden' äärelle." - A. Lindgren



tiistai 2. elokuuta 2016

Päätös



Eräänä talvena minä kyllästyin. Elämään, jota oravanpyöräksikin osuvasti kutsutaan. Kyllästyin heräämään joka aamu puoli kuudelta. Kyllästyin maksamaan laskuja. Tekemään tarkoituksetonta työtä jolla maksaa laskuja. Asumaan pienessä kerrostaloasunnossani turvassa ympäröiden itseäni tavaralla, jota luulen välttämättä tarvitsevani. Ja sitten taas heräämään puoli kuudelta työhön, jotta on varaa maksaa ne tavarat ja sen pienen asunnon vuokra. 

Ei elämä voi olla vain tätä varten?

Arki on minulle kuin joku triangeli. Sen soittaminen näyttää helpolta, mutta oikea rytmi on silti vaikea löytää. Ja siinä ikuisesti toistuvassa kolmion muodossa on pienenpieni kolo, josta pääsee pakoon....

Kun päätös lopulta kypsyi valmiiksi, oli aika tarttua toimeen. Hassua, miten stressaava prosessi kaikesta stressaavasta luopuminen on. Irtisanoin sen pienen sievän asuntoni. Aloin myydä tavaroitani. Kerroin töissä lopettavani. Ripottelin omaisuuttani, josta en vielä ollut valmis luopumaan, ympäri Suomen kamaraa. Henkisestikin kuluttavaa painiskelua, varsinkin työn lopettamisen suhteen. Mutta minua tarvitaan täällä. Entä jos täällä joudutaan ihan pulaan kun miä vaan lähden hippelemään. Enhän minä voi olla työtön pummi. Mutta kyllä, kyllä minä voin kaikkea tuota. Kukaan meistä ei ole korvaamaton työssä, vaikka se siltä tuntuukin, ja siitä irtikiskoutuminen on vaikeaa. Ja varsinkaan korvaamattomia ei ole ne liian monet tavarat, joista monen kohdalla tunsin haikeutta luopuessani. Ei sielun vapauteen verrattuna.

Mihin sitten? Erääseen sisävesistön saareen, jota Myrskyluodoksi kutsutaan. 

Vaikka kaiken hullun muuttorumban ja kämpän tyhjentämisen kaaoksessa kirosin omaa hulluuttani ja sitä, etten ikinä voi toimia niinkuin "normaalit" ihmiset, niin ensimmäinen kevätpäivä saaressa, johon saavuin muuttokuormineni, hiljensi ylikuormittuneen mieleni ja vahvisti sen, että täällä minä haluan olla. Että olen onnellinen juuri näin. Ja onnellinen siitä, että löysin rohkeutta tehdä ne valinnat, jotka minut tähän pisteeseen toi. Väsyttävä prosessi kylläkin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Mutta täällä minä nyt olen, Myrskyluodollani. Ja Erämaan Äärellä on kertomus siitä.



"Pitkät kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla,
 Taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus
 - Kuolema tunkiolla."
- E. Leino