Karpalosoilla

Minä rakastan syyssuota. Jo pelkästään sen tuoksukin on huumaava ja villi; suopursu, muta ja menneen kesän kuolema.

Lisäksi se on ainakin minulle äärimmäisen terapeuttinen paikka. Suolla karpaloiden perässä tarpoessa mieli saa kulkea omia polkujaan. Maailmasta tulee jotenkin pienempi, kun huomaa yht´äkkiä olleensa kolme tuntia noin 5x5 m kokoisella alueella, vaikka se pieni pläntti on tuntunut hetkellisesti koko maailmalta, kun on niin keskittynyt oloonsa juuri siinä hetkessä.

Tuolla on karpalo. Ja tuolla. Tuolla... Kun keskittyy karpaloiden välillä haastavaankin bongailuun sammalmättäiltä, mielellä on aikaa kulkea omia hitaita reittejään. Ylipäätään aika syyssuolla on jotenkin pysähtynyttä.

"Olen niin pieni että vältyin kurjenkin nokalta." ♥

Tänään ajattelin sellaista asiaa, että "Kuka minä olen?" on varmasti yksi maailman pelottavimmista kysymyksistä. Ehkä myös vaikein. Ja siksi henkilökohtaisella tasolla myös kaikista tärkein. Maailma olisi aivan varmasti parempi paikka, jos ihmiset kysyisivät "Kuka minä olen?" sen ainaisen "Mitä MINÄ haluan?"-hokeman sijaan. MINÄ HALUAN vuoden kestävän 700 € puhelimen, lentokoneen, uudet lakanat, kengät, ilmalämpöpumpun, kuuden huoneen kämpän kaksion sijaan että mahtuu enemmän tavaraa, just tuon miehen/naisen, auton, treffeille, omakotitalon, lihakset, rajat kiinni, pääomatuloja kaatamalla metsän, olla laiha, Ukrainan, valtaa, rahaa,  maailman herruuden.....jne. Lista on aivan loputon. Ja maapallo hukkuu tähän kaikkeen. Ihmisen oma sielu varsinkin. Miten ihminen voi olla kokonainen, jos sielusta on jaettu pienikin pala kaikkeen mitä hän niin kovin haluaa/omistaa?

Totta kai noista kahdesta "Mitä minä haluan?" on helpompi tapa täyttää aivojaan. Mutta se on hyödytön, jopa vahingollinen, niin kauan kun vastaus siihen toiseen puuttuu. Totta kai "Mitä minä haluan?" on tärkeäkin jossain asioissa, kuten kumppanin valinnassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa, mutta juurikin hyödytön niin kauan, kun et tunne itseäsi. Kuinka kummassakaan valinnassa voi onnistua, ennen kuin olet käsitellyt "Kuka minä olen?"

Tuntuu että tuon "Mitä minä haluan?" voimin sitä paitsi kartetaan "Kuka minä olen?"-kysymystä. Täytetään koko elämä puuhalla, projekteilla, omaisuudella, draamalla ja tavaralla, ettei vain olisi aikaa ja hiljaisuutta olla yksin omien ajatuksiensa ja oman itsensä kanssa.

Karpalosoilla sitä ainakin on. Aikaa, tilaa, ja hiljaisuutta. Karpalosoilla on niin pysähtynyttä, että sielukin ehtii taas kyytiin. :)

Harvinainen vieras

Hassua, sen että ehdin julkaista aiemman blogitekstin, jossa harmittelin sitä, kuinka vähän lintuja on näin talven kynnyksellä enää seurana, niin pihapiiriin pyrähti harvinainen vieras. Peräti niin harvinainen, että näin vieraan ensimmäistä kertaa näillä nurkilla, vaikka olen samoillut näitä saaria yli 20 vuotta. Ja ensimmäistä kertaa ylipäätäänkin. Äänen olen kyllä täällä aiemminkin kuullut, nakutus voi kantaa kilometrien matkan yli.

Palokärki.

Ei sillä että palokärki niin harvinainen ylipäätään olisi, elinvoimainen kanta Suomessa kuuluu olevan. Mutta minulle harvinainen, kun ei tavallisesti naapurustoon kuulu. Liekö ollut ruuanetsintä-vaelluksella tai nuori yksilö itselleen reviiriä etsimässä. Ja hieno näky palokärki onkin.

Sieltä hän pyrhälsi, naapurisaaresta täydellä touhulla. Aaltoilevasti lentäen ja huudellen kantavalla äänellä tullessaan. Havahduin kummalliseen ääneen, kun olin juuri keskittynyt kuuntelemaan hiljaisuutta, josta olin kaksi minuuttia aiemmin kirjoittanut. Nauratti ihan, kuinka nappiajoitus palokärkirouvalla olikaan. Sillä rouvaksi linnun diagnosoin, päälaki kun ei ollut punainen. Lähdeteoksena jouduin tosin käyttämään vielä sitä Zootakin vanhempaa opusta, Linnut värikuvina vuodelta 1953.

Iso lintu. Olin ajatellut mielessäni palokärjen noin käpytikan kokoiseksi, mutta lähempänä varistahan tuo taitaisi olla. Liekö joku poikkeuksellisen suuri yksilö, varmaan puolimetriä päälaelta pyrstöön. Lennähteli puusta toiseen, kuullosteli, ja vaihtoi seuraavaan puuhuun. Meidän puut on ilmeisesti hyväkuntoisia, kun ei mitään nokankoputettavaa löytynyt. Seurailin varmaan 10 minuuttia palokärjen puuhia, mutta juuri kun lähdin hiipimään kohti kameraa, palokärki päätti vaihtaa saarta. Niin aina. Huutaen lähti kohti pohjoista. Eli pitäisi olla poutaa tiedossa? Se olisikin ihan tervetullut enne, kovin on ollut harmaata ja sumuista päiväkausia. "Jos palokärki lentää etelään, tietää se sadetta. Jos pohjoiseen, niin poutaa."

Toisaalta palokärjen vierailu pihapiirissä voi kansantarinoiden mukaan olla myös huono enne, ja tietää kuolemaa. Varsinkin jos palokärki olisi intoutunut hakkaamaan tuvan hirsiä. Takaseinän toksutus tiesi isännän kuolemaa, sivuseinän emännän. Ja julkisivun hakkaaminen heikkoa tulevaisuutta kaikille. Ehkäpä nykytietojen varassa voikin tulkita palokärjen seinän naksutuksen huonoksi enteeksi, merkiksi siitä että hirret on hapristuneet ja pitävät sisällään jotain palokärjelle mieluista syötävää. :)
Mutta helppoa on kyllä ymmärtää vanhan kansan kammo, kyllä puusta toiseen lentelevä ja siellä ympäriinsä kuikuileva hiilenmusta otus ehkä aikalailla voi kuoleman lähettiläältä näyttääkin. Mutta hieno kohtaaminen joka tapauksessa.

Paremman puutteessa laitettakoon kuva palokärjestä siitä vuoden 1953 Linnut värikuvina-kirjasta. :) 

Kurki

Myrskyluodon ilot ovat kenties pieniä, mutta sitäkin aidompia. Tänä kesänä suunnatonta iloa tuotti kurkipariskunta, joka muutti hieman kauempana sijainneelta Kurkisuolta naapurisaareen. Ja saivat ainakin kaksi poikasta. Olen siis nähnyt tänä vuonna kurkia, lemppareitani, enemmän kuin koko tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Suurta ihastusta on aiheuttanut näyttävät ylilennot ja selvästi veden yli kaikuva "krouksutus" ja huutelu.

 Olen myös nähnyt kurjen lähempää kuin ikinä ennen. Se tapahtui toissaviikolla, kun porhalsin moottoriveneellä ko. saareen katsastamaan vieläkö kanttarellejä löytyisi. (Löytyi. :)) En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän, rantaviivalla käyskentelevä kurki, vai niemennokan takaa kaartava veneilijä. Kurki painui jalka"miehenä" pusikkoon ja minä sammutin häkellyksissäni vahingossa veneen moottorin. Mutta aika lähekkäin kuitenkin satuttiin, olisiko välimatkaa ollut noin 10 metriä. On se kyllä iso lintu. Jännä miten myöhään meidän kurjet täällä kotikonnuillaan vielä asustelee, luulisi että olisivat jo laumautuneet tulevaa muuttomatkaa varten. Vaan sieltä heiän huutelunsa vielä raikaa, varmaan yhtä erakoita kuin me naapuritkin....

Meidän lintukirja ei ehkä ole ihan tuoreimmasta päästä, järkälemäinen Zoo vuodelta 1977. Mutta tiiviisti sitä täällä luetaan. Kurkien muutosta kerrotaan hauskaa; ainakin muinoin kurkien muuttoa on seurattu tiiviisti myös lentoturvallisuuden vuoksi. Kurjet muuttavat niin korkealla, että muuttoliikkeistä on oltava selvillä, jotta kolareilta vältyttäisiin. Tuntuu jotenkin mukavalta ajatella, että edes joku asia menee yli ihmisen "minä ensin"-pakkomielteen ja luonnon luontainen kulku otetaan huomioon. Tai on mennyt ja on otettu ainakin joskus seitkyt-luvulla....

Mutta pian varmaan vaikenee myös täällä kurkien huutelu. Hiljaista alkaa olla muutenkin, kun kalasääsket, lokit, tiirat ja myös mahdottoman pullukka västäräkki ovat lähteneet. Kuikat vielä huutelee hämärissä illoissa, ja talitintit touhuaavat vimmatusti syystouhujaan. Niillä jotenkin kajahtaa päässä syksyisin. :D

Kurjenjälkiä hiekalla...

"Kauan katselin usvaista rantaa
 Sun siipesi kauas kantaa.
 Minä maahan vangiksi jäin...
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sinitaivaalla korkeuksissa
 Sinun laulusi vapaana soi.
 Ei vapaata vangita voi,
 Me kumpikin tiesimme sen.
 Sama kaipuu mun kaupungista
 Tänne korpien kätköön toi..."
- Kurki, Vexi Salmi

Myrsky

Myrsky vaikuttaa Myrskyluodon elämään lopulta hyvin vähän. Tämä ikiaikainen pikkusaari loputtoman vanhoine käkkyrämäntyineen on kasvanut ja vahvistunut tuhansien myrskytuulien puhaltaessa. Puut ovat kestäneet pahempaakin, veneet keinuvat laitureissaan tuplaköysillä varmistettuna, ja sähkö tulee aurinkokennosta tuulista välittämättä. Se vähä mitä täällä tarvitaan.

Täällä myrsky tuntuu turvallisemmalta kuin missään muualla. Kauniilta ja lohdulliselta. Nytkin tuulet raivoavat uskomattomalla voimalla, elokuun viimeisenä viikonloppuna, venetsialaisten ja muinaistulien yön kunniaksi kenties. Uutisissa toitotetaan Rauli-myrskystä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan järvien selillä parhaimmillaan 25 m/s. Minun mieleni sen sijaan vaikenee ja rauhoittuu. Mitä kovemmin tuuli huutaa, sitä hiljaisemmaksi käy mieleni. Mitä kovemmin myrskyävä vesi pauhaa, sitä levollisemmalta tuntuu.

Myrsky ajaa kiireet pois. Koska mihinkään ei kuitenkaan pysty lähtemään, on sama vain olla. Tässä ja nyt. Kaikenlaiset turhat huolet pyyhkiytyvät tuulen mukana pois. Elämä keskittyy vain pikkuasioihin, kuten siihen että kestääkö veneen köysi. Tiivistyy tassutteluksi tuvan ja rannan väliä. Suurin myrskyvahinko oli, kun toinen veneen lepareista irtosi ja lähti laineiden matkaan.  Senkin tuuli ystävällisesti ohjasi tämän saaren rantaan, kallionkoloon keikkumaan, josta se oli helppo pelastaa. Korpipaatsamasta, miun lempparista, katkesi suurin oksa. Aika pieniä on myrskysään murheet siis.

 Myrskyssä sitä on jotenkin enemmän läsnä kuin kuin koskaan. Enemmän elossa.

-J

Myrskyluoto

Näkymiä "makuuhuoneen" ts. aitan ikkunasta.

Saari, jota Myrskyluodoksi kutsutaan, sijaitsee yhden Sisä-Savon suurimman järven selällä. Tuulet pääsevät puhaltamaan selkiä pitkin niin etelästä kuin pohjoisesta, siitäpä nimityskin. Meillä tuulee lähes aina. Silloin harvoin kun on tyyntä, on vaikea edes tunnistaa maisemaa omakseen.

Mökki on vanha. Kalastusmaja suvun patriarkan mukaan. Jostain tuntemattomasta oikusta hän päätti valita juuri tämän tuulisen pikkusaaren vapaa-aikaansa varten. Siitä on nyt 50 vuotta ja useampi sukupolvi on saanut tuosta oikusta iloita.
 Ei juoksevaa vettä. Sähköä auringon niin salliessa. Vaikka mielestäni aurinkoenergia onkin ainoa järjellinen energian tuottamismuoto. Matkaa mantereelta veneellä on nelisen kilometriä. Ja talvella jalan/suksella/potkurilla/moottorikelkalla. Lähimmälle pikkukylälle ja kauppaan matkaa kertyy vajaa parisenkymmentä kilometriä taaksepäin. Eteenpäin aukeaa erämaa.

Täällä minä olen onnellinen.

Yleensä tulee kuvattua tyyniä iltoja ja auringonlaskuja. Tämä on kuitenkin totuus useimmiten. :D

Saari on aika pieni, vajaan hehtaarin kokoinen. Karu ja kaunis. Kivikkoinen ja mäntyinen, kuten suurin osa Savon saarista ruukaa olla. Lähimpiä naapureita on lokit ja tiirat kivikkoyhdyskunnissaan, kalasääkset puunlatvuksissaan läheisissä pikkusaarissa, majavat suojaisissa lahdissa ja miun lempparit; kurjet isomman naapurisaaren soilla. Niiden meille asti kantautuva huuto tuntuu pakahduttavan sydämen.

Myrskyluodon juhannus; "Kultanauhoja kimppu on vailla,
Kukkakauppani niitty on vain.
Itse kasvoin mä kukkien lailla,
Noita niittyjä kulkiessain.
Siksi kimppuni kukkaset vain
Suuren Tarhurin tarhasta hain."

Myrskyluodon valot; Kynttilät ja kuutamo. ♡

"Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi, 'veden' äärelle." - A. Lindgren

Päätös

Eräänä talvena minä kyllästyin. Elämään, jota oravanpyöräksikin osuvasti kutsutaan. Kyllästyin heräämään joka aamu puoli kuudelta. Kyllästyin maksamaan laskuja. Tekemään tarkoituksetonta työtä jolla maksaa laskuja. Asumaan pienessä kerrostaloasunnossani turvassa ympäröiden itseäni tavaralla, jota luulen välttämättä tarvitsevani. Ja sitten taas heräämään puoli kuudelta työhön, jotta on varaa maksaa ne tavarat ja sen pienen asunnon vuokra. 

Ei elämä voi olla vain tätä varten?

Arki on minulle kuin joku triangeli. Sen soittaminen näyttää helpolta, mutta oikea rytmi on silti vaikea löytää. Ja siinä ikuisesti toistuvassa kolmion muodossa on pienenpieni kolo, josta pääsee pakoon....

Kun päätös lopulta kypsyi valmiiksi, oli aika tarttua toimeen. Hassua, miten stressaava prosessi kaikesta stressaavasta luopuminen on. Irtisanoin sen pienen sievän asuntoni. Aloin myydä tavaroitani. Kerroin töissä lopettavani. Ripottelin omaisuuttani, josta en vielä ollut valmis luopumaan, ympäri Suomen kamaraa. Henkisestikin kuluttavaa painiskelua, varsinkin työn lopettamisen suhteen. Mutta minua tarvitaan täällä. Entä jos täällä joudutaan ihan pulaan kun miä vaan lähden hippelemään. Enhän minä voi olla työtön pummi. Mutta kyllä, kyllä minä voin kaikkea tuota. Kukaan meistä ei ole korvaamaton työssä, vaikka se siltä tuntuukin, ja siitä irtikiskoutuminen on vaikeaa. Ja varsinkaan korvaamattomia ei ole ne liian monet tavarat, joista monen kohdalla tunsin haikeutta luopuessani. Ei sielun vapauteen verrattuna.

Mihin sitten? Erääseen sisävesistön saareen, jota Myrskyluodoksi kutsutaan. 

Vaikka kaiken hullun muuttorumban ja kämpän tyhjentämisen kaaoksessa kirosin omaa hulluuttani ja sitä, etten ikinä voi toimia niinkuin "normaalit" ihmiset, niin ensimmäinen kevätpäivä saaressa, johon saavuin muuttokuormineni, hiljensi ylikuormittuneen mieleni ja vahvisti sen, että täällä minä haluan olla. Että olen onnellinen juuri näin. Ja onnellinen siitä, että löysin rohkeutta tehdä ne valinnat, jotka minut tähän pisteeseen toi. Väsyttävä prosessi kylläkin, niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Mutta täällä minä nyt olen, Myrskyluodollani. Ja Erämaan Äärellä on kertomus siitä.

"Pitkät kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla,
 Taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus
 - Kuolema tunkiolla."
- E. Leino